Luen (AndersVacklinin, Janne Rosenvallin ja Are Nikkisen kirjoittamaa kirjaa) Elokuvan runousoppia Jyväskylän yliopiston dramakasvatuksen opintoja varten. Kirja kertoo käsikirjoittamisesta ja näitä opintoja varten se ohjaa dramatisointisuunnitelman tekoon ja avaa dramaturgista ajattelua suhteessa draamakasvatukseen ja prosessidraamaan, joka on lähinnä sitä, että ryhmä tekee prosessin itselleen, ei ryhmän ulkopuolisille esitettäväksi. 

Kuinka paljon onkaan muuttunut tapani katsoa elokuvia? Kun harrastin näyttelmistä, ajattelin lähinnä elokuvan / näytelmän realistisuutta ja sitä, kuinka todenmukainen näyttelijä on. Nyt näen draamateoksen (siis teatterin ja elokuvan, myös kuunnelman) juonen tasolta. Olen kirjassa alussa, mutt se on aika keveää luettavaa 

ja tosiaan avaa silmät elokuvan kriittiselle katsomiselle.